Mä oon nyt päättäny kertoo rehellisesti, miksen oo kirjottanu pitkään aikaan blogiin yhtään mitään. Mulla on ollu paljon sisäistettävää ja opittavaa reilu puolen vuoden sisällä. En oo tätä kertonut ees kaikille lähimmäisille tai ystäville, joten toivon että ymmärrätte. Helpompi kirjottaa tää teille tätä kautta.
Sitä on aina luullu tuntevansa ittensä ees jotenkin, mut ei se sit kuitenkaan ookkaa niin selkeetä. Kun elämässä tapahtuu jotain niin hyvä, että uskallat vihdoin olla oma ittes ja päästää sun tunteet valloilleen, se ei välttämättä oo pelkkä positiivinen puoli, mikä sieltä purkautuu.
Mulle kävi näin. Mun elämä muuttu viime heinäkuun aikana paljon. Löysin ihmisen, jonka kanssa vihdoin pystyin ja uskalsin olla sellanen ku oon pelkäämättä, et hän lähtee pois. Kuitenkin viime syksyn aikana päästin kaiken ulos. Kaiken, mitä olin padonnu sisälläni ties kuinka kauan. Paha olo lähti vyörymään musta lumipalloefektin tavoin ja vähän ajan päästä tajusin, etten jaksa enää nousta sängystä. Olin aivan rikki. Pallo oli kasvanu liian isoks ja painavaks.
Viime syksy oli mulle todella vaikee. Yritin esittää kavereille ja lähimmäisille pirteää, omaa itseäni, vaikka samalla kotona taistelin kaikin voimin itseni sängystä sohvalle. En hymyilly moneen päivään, en nauranu moneen viikkoon. Olin todella väsyny ja ahdistunu.
Kun pahin romahdus tapahtu, oli pakko hakee apua. Sitä myös sain. Se ei ollu helppoa kertoo ulkopuolisille olevansa niin heikko, ettei pärjää enää ilman apua. Kuitenkin, se koitu jollain tavalla vahvuudeks ja rohkeudeks. Sitä ei vaan sillon tajunnu ajatella niin.
Siitä alko prosessi, jonka aikana kävin monet kerrat läpi oman elämän ihan lapsuudesta saakka. Ylä- ja alamäet puitiin hetki hetkiltä. Puhuminen helpotti. Sitten, ensimmäinen diagnoosi, keskivaikea masennus.
Toisaalta se oli helpotus. Kuulin ammattilaisten suusta, miks oon ollu tällanen. Toisaalta se pelotti. Sain lääkkeet ja lääkärissä käymisestä tuli arkipäivää. Mutta koska mikään ei koskaan oo helppoa, ensimmäiset lääkkeet ei auttanu mua yhtään. Söin niitä marras- ja joulukuun, ei tehoa. Joulukuun lopulla mun lääkitys päätettiin vaihtaa. Sillon astu kuvaan ensimmäisen kerran mun "vauhtijaksot".
Havahduin joulukuussa tunteeseen, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Jaksoin tehdä ja hoitaa asioita, kävin kaupassa, lenkillä, liikuin, kävin töissä, näin kavereita jne. Olin koko ajan menossa. Muutaman päivän menemisen jälkeen tajusin kuitenkin, etten muista edeltävistä päivistä mitään. Oon menny ihan sumussa, ja oon menny paljon. Liikaa. Kun noin viikon mittanen "vauhti" oli ohi, tuli romahdus. Totaalinen väsymys ja ahdistus, joka kesti muutaman päivän. Siitä alko mielenkiintonen alkuvuosi.
Tammi- ja helmikuussa vauhtijaksot oli jo tuttuja juttuja. Niitä tuli ja meni. Osa niistä kesti pari päivää, osa reilu viikon. Ensin mentiin lujaa ja sitten tuli romahdus. Taas meni lujaa ja taas romahdettiin. Tää myös huomattiin lääkärissä, jolloin koettiin, että nyt tarvitaan apua muualta. Enää ei terveyskeskuksen lääkärit ja hoitajat riitä.
Sain lähetteen psykiatriakeskukseen, jossa ammattilaiset osaisivat auttaa mua paremmin. Masennuslääkkeet lopetettiin ennen ensimmäistä aikaa. Tiistaina 20.3.2018 oli mun ensimmäinen tapaaminen kyseisessä paikassa. Jännitti ja pelotti, ja tiesin joutuvani käymään taas läpi koko elämäni uusien ihmisten kanssa. Lohtua ja turvaa tosin toi lähimmäisen mukaanotto vastaanotolle. Siitä käynnistä asti, mua on hoidettu psykiatriakeskuksessa. Mulla heti ekan käyntikerran jälkeen alotettuun uus lääkitys, nyt tosin eri diagnoosilla.
Viimeisin diagnoosi siis on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hetkellisesti, kun kuulin lääkärin tämän sanovan, ahdistuin. Aloin itkemään. Toisaalta olin siihen valmistautunut, koska sitä oltiin jo väläytelty ja heitelty ilmoille jonkin aikaa. Kuitenkin sen kuuleminen ei ollut helppoa.
Nyt, kun siitä on jo kulunut aikaa ja syön lääkkeitä, jotka auttavat, mulla menee oikeesti ihan hyvin. Lääkkeiden avulla saan pidettyä itseni suht tasaisena. Ei oo enää "vauhteja" eikä niitä romahduksia. Kaikilla meillä on kuitenkin huonoja päiviä, niin myös mulla. Ne kuitenkin menee onneks nopeesti ohi ja pahimmalta on vältytty lääkkeiden avulla, Pystyn nauttimaan elämästä ja menemään tasaista vauhtia eteenpäin, kohti parempaa oloa. Saan koko ajan hyvää hoitoa ja tukea psykiatriakeskuksesta ja mulla on ihanat ihmiset ympärillä aina. Saan olla kiitollinen siitä, että omistan ihanan poikaystävän, ihanat vanhemmat sekä ne ystävät, joille oon voinu kertoa kaiken ja jotka on mua tän matkan aikana tukeneet.
KIITOS JA KUMARRUS, ootte korvaamattomia!
"Ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan." (kuunnelkaa linkistä)
Loppuun vielä haluun pikkusen avata, miks tän kertominen on kestäny mulla näin kauan. Monet mun lähimmäisistä ja sukulaisistä tätä lukiessa varmasti miettii, miksen oo puhunu näistä. Totuus on, että kun sussa itsessä tapahtuu muutos ja opit itsestäs uutta, sen kertominen ei oo helppoa. Se, että sisäistät ensin itse sen, että mulla on nyt kakssuuntanen mielialahäiriö ja se on osa mua, vaatii aikaa. Sen kanssa pitää ensin oppia itse elämään. Se, että se uskaltaa kertoa muille, vaatii vielä enemmän aikaa. Toivon, että kohtelette mua edelleen sinä saman Iidana, joka oon teille aina ollu. En oo yhtään sen erilaisempi, kuin ennenkään. Nyt vaan tiedätte musta enemmän, jotkut nyt kaiken.
Kerron tän siksi, koska haluan ihmisten tietävän, millasten asioiden kanssa kamppailen. En siksi, että tarvitsisin huomiota tai sääliä itseeni. EI, se ei ole mun pala kakkuu. Haluan, että voin kirjottaa ja kertoa avoimesti mun elämästä ja mun päivistä. Jos tätä lukee joku, jolla on samanlaisia ongelmia, hän voi saada irti rohkeutta ja tukea ja nähdä, ettei ole yksin, ettei ole ainut.
Me ollaan täällä kaikki yhdessä, joten autetaan toisiamme ja tuetaan toisiamme. Kaikella, mitä toisillenne teette, on vaikutusta. Miettikää, mitä toisillenne sanotte, sillä se voi vaikuttaa vielä vuosienkin päästä.
Aurinkoa ja voimaa ihan teille jokaselle! Palaan taas pian.
Kiitos, kun jaksoitte lukea! 💖💖💖
- I-M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti